Prologi

Okei, juttu on näin. Omasta mielestäni en ole ääliö. Monet ihmiset olisivat jopa kanssani samaa mieltä. Olen aina mukava naapureille, en koskaan heitä loppuun syötyä purkkaa maahan ja annan usein paikkani kassajonossa kiireessä olevalle perheenäidille. Kaksi elämässäni olevaa, hyvin tärkeää ihmistä eivät kuitenkaan näe minua kuten kaikki muut. Minun appivanhempani.

Siis tulevat appivanhempani.

Jostain syystä he näyttävät olevan sitä mieltä, että minä en ole tarpeeksi mukava tai tarpeeksi hyvä heidän tyttärelleen Elisalle, elämäni rakkaudelle. Elisa ei tietenkään jaa vanhempiensa mielipidettä, muuten hän ei seurustelisi kanssani. Mutta jokin painoarvo hänen vanhempiensa sanoilla on, koska suurin piirtein puoli vuotta sitten hän torjui minun kosintani. Elisa ei torjunut minua täysin, mutta hän teki melko selväksi sen, että minun tulisi voittaa hänen vanhimpiensa hyväksyntä ennen kuin minä voisin edes unelmoida myöntävästä vastauksesta.

Hyväksyntää en ole saanut, mutta se ei estä minua unelmoimasta. Minulla on nimittäin toinenkin rakkauden kohde. Öljymaalaus. Äitini oli ennen patsaidenveistäjä, ja ikuisten tuntien viettäminen taidegallerioissa sai minutkin innostumaan taiteesta. Vietän kaiken vapaa-aikani omassa pikku ateljeessani, joka sattuu toimimaan myös makuuhuoneenani, ja työstän milloin mitäkin teoksia. Suoritan lukio-opintojani nipin napin läpi, ja käytän kaiken hereillä oloaikani – ja joitakin öitä – maalaamiseen.

Meidän pikkukaupungissamme ei kuitenkaan satu olemaan aivan järkyttävästi mahdollisuuksia taiteilijalle. Siitä syystä äitinikin toimii nykyään kirjanpitäjänä. Minä en kuitenkaan aio kulkea äitini jalanjäljissä. Aion käydä lukion loppuun, ja muutan Helsinkiin. Siellä on paljon enemmän työmahdollisuuksia aloittelevalle taiteilijalle. Elisa tulee pitämään Helsingistä. Hän voi hakea opiskelemaan lääketieteitä, ja tehdä sen jälkeen mitä vain töitä tahtoo. Elisan omistautuminen alalle ja hellyttävä persoonansa avaa hänelle varmasti kaikki ovet.

Ennen Helsinkiin muuttamista haluan kuitenkin saada Elisan suostumaan kosintaani. Mutta minulla on suunnitelma. Käyn perinteisesti joulupäivänä Elisan perheen luona lounaalla. Olen ostanut hänelle kolmen vuoden seurustelun aikana joka vuosi joululahjan, jonka olen antanut hänelle tuona päivänä. Tänä vuonna minun lahjani tulee olemaan hieman kalliimpi.

Tiellä on kuitenkin pieni mutka. Tai oikeastaan vähän suurempikin mutka. Kaupunkimme järjestää joka vuosi jouluisen taidenäyttelyn päivää ennen jouluaattoa, johon kutsutaan paikallisia taiteilijoita esittelemään teoksiaan. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun minä sain kutsun. Maailman mittakaavassa pienen kaupungin paikallinen taidenäyttely ei taida olla järkyttävän hieno saavutus öljymaalarille, mutta minulle se merkitsee paljon ja haluan panostaa siihen täysillä.

Eli nyt minun pitää luoda neljä öljymaalausta, jotka esittävät minun ideaani joulumielestä, saada Elisan vanhemmat pitämään minusta ja suorittaa lukio-opintoja, kaikki ennen joulua. Helppo homma!

Toivottavasti.

Ensimmäinen luku

Ensimmäisenä suunnitelmassani on sormus. Vaikka osaankin arvostaa tietynlaista kauneutta, varsinkin taiteessa, en välttämättä luota omaan vaistooni korujen kanssa. Olisin pyytänyt Elisan äitiä mukaani ostoksille, mutta hän olisi luultavasti kieltäytynyt hyvin vahvasanaisesti. Päätin siis pyytää omaa äitiäni.

Opiskelevana taiteilijana budjettini on rajallinen, joten emme lähteneet kaupungin ulkopuolelle vaan päädyimme paikalliseen kultakauppaan.

”Tämän keskustelun aika olisi varmasti ollut aikaisemmin”, äitini aloittaa, kun tartun kultakaupan ovenkahvasta. ”Mutta minun on Harri pakko myöntää. Me isäsi kanssa toivoimme sinun menevän joskus kihloihin, mutta yhdeksäntoistavuotias on hieman nuori.”

”Ei se ole nuori, kun tietää mitä haluaa”, minä vastaan, ja astun kauppaan sisälle.

”Tottakai. Ja Elisa on hyvin mukava tyttö, joten minulla ei ole mitään sitä vastaan”, äiti sanoo pikaisesti. ”Kunhan vaan odotatte pari vuotta lasten kanssa.”

Naurahdan äidin kommentille. Vanhempani olivat vain vuoden minua vanhempia saadessaan minut, mutta äiti tietää kyllä, etten ole itse samassa tilanteessa. ”Asiat toimivat nykyään vähän eri tavalla, äiti. Eivät kaikki hanki lapsia heti naimisiin mentyään.”

”Tiedän, tiedän”, äiti kiirehtii sanomaan. En tiedä mistä sain minun lujatahtoisuuteni, en äidiltä ainakaan. Nyt hän nostaa kädet pystyyn myöntymisen merkiksi, vaikka hän näyttää selkeästi siltä, että haluaisi jatkaa keskustelua. Minä olen täysi vastakohta. Kerron omat mielipiteeni hyvin helposti, eikä minun kohdallani tarvitse koskaan pohtia, mitä ajattelen.

Kultakaupan pitäjä on hyvin ystävällinen herra Korhonen, joka tulee jokaisen kyläläisen kanssa toimeen. Hänen siskonpoikansa oli minun kanssani samassa peruskoulussa, vain pari luokka-astetta minua ylempänä. En siis ylläty siitä, että hän tuntee sekä minut että Elisan. Eikä yllätä sekään, että hän toivoo jo nyt meille mukavia häitä, vaikka en ole edes ehtinyt saada myöntävää vastausta kosintaan.

Korhonen esittelee erilaisia sormuksia lähinnä äidille, kun taas minä tutustun valikoimaan itsenäisesti. Otin äidin mukaan makutuomariksi, mutta katsellessamme sormuksia älyän, ettei kukaan tunne Elisaa yhtä hyvin kuin minä.

Minä päädynkin olemaan se, joka löytää kaupan nurkasta täydellisen sormuksen. Ohut hopeinen rengas, jossa on siro lasitimantti. Ei kaupan kallein ja hulppein sormus, mutta Elisalle se sopii.

Olen melko varma, että loppupelissä hän välittää enemmän minun ja hänen vanhempiensa suhteesta kuin kihlasormuksen hinnasta. Oikeastaan luulin, ettei hän välitä sormuksesta ollenkaan. Siksi en hankkinut sellaista viimeksi. Mutta ehkä sillä on suurempi painoarvo kuin olin ajatellut.

”Anteeksi”, keskeytän Korhosen ja äidin keskustelun. ”Mutta mitä tämä maksaa?”

”Aa, hyvä valinta”, Korhonen kehuu. ”Swarovskin kristalli, vanne aitoa hopeaa. Tuo sarja on itseasiassa alennuksessa. Vain 165 euroa.”

”130.” Yritän tinkiä heti. Opiskelijan budjetti.

Heti kun Korhonen hymyilee minulle hänen kylällä tunnettua, leveää hymyään, tiedän hänen suostuvan hintaehdotukseeni. ”Sillä ehdolla, että saan kutsun häihin.”

Vastaan hänen hymyynsä ja ojennan käteni. Korhonen tarttuu siihen, ja kauppa on sovittu.

Toinen luku

Vedän viimeisen vedon maalia nauttien siitä, kuinka keltainen väri sekoittuu hieman punaiseen, luoden syvän oranssin sävyn canvakselle. Yleensä en koe maalaamisen olevan kovinkaan rauhoittavaa, mutta tänään tunnen selkälihasteni rentoutuvan sitä mukaa, kun lisään uusia värejä teokseeni.

Rentoutunut tunteeni ei kuitenkaan välity maalaukseeni. Minun oli tarkoitus maalata teos joulun taidenäyttelyyn, mutta rauhaisasta auringonlaskusta ei tullutkaan yhtään rauhallinen. Punaisen ja oranssin sävyt luovat pehmeän lämmön sijasta apokalyptisten liekkien vaikutelman, mikä saa maalaukseni näyttämään ahdistavalta.

Jotenkin kuvittelisin, että vaihtoehtotaide maailmantuho sävytteisin aihein ei ole aivan sitä, mitä taidetalo esittelyynsä kaipaa.

Katson väripalettiani yrittäen keksiä, mikä sävy pelastaisi maalaukseni, mutta minut täyttää epätoivon tunne. Tosi taiteilijan tavoin, en ole koskaan täysin tyytyväinen maalauksiini, mutta jossakin vaiheessa tulee hetki, jolloin värien lisääminen ei enää paranna maalausta. Se on se hetki, jolloin yleensä lopetan maalauksen työstämisen. Nyt haluaisin jatkaa maalin lisäämistä canvakselle, mutta pieni haivahdus tervejärkisyyttä, joka minulta vielä löytyy, sanoo minulle, ettei materiaalin tuhlaaminen tuhoon tuomittuun teokseen ole viisasta. Lasken siis pensselini alas.

Vilkaisen työpöydälleni, joka on peittynyt maalauksiin. Joulukuusi, lelukaupan näyteikkuna ja ruokapöytä täynnä joulun herkkuja. Kaikki hyvin jouluisia aiheita, mutta silti en ole niihin tyytyväinen.

Näyttelyyn on enää kaksi viikkoa aikaa, eikä minulla ole yhtäkään maalausta, jonka haluaisin laittaa näytille. Olen ollut kiireinen Elisan kanssa, eikä lukiossa opiskelukaan auta vähentämään kiirettäni. Olen maalannut jo kolme viikkoa, ja saanut aikaan neljä maalausta, joista yksikään ei kelpaa. Minulla ei ole hajuakaan, miten aion saada kaiken valmiiksi parissa viikossa.

Kolmas luku

Maailman tuhoa ennustavan auringonlaskumaalauksen aiheuttavan pienimuotoisen hermoromahduksen jälkeen aloin miettimään loogisesti. Taidenäyttelyn ohjeistuksissa ei käsketty miettiä muiden näkemyksiä joulusta, vaan minun omiani. Omia näkemyksiäni aiheesta ei kuitenkaan kauheasti ole. Joulu on aina ollut kiva. Silloin saa nukkua pitkään ja syödä hyvää ruokaa. Sitten se on ohi ja elämä jatkuu.

Jos taidenäyttelyyn ei olisi sidottuna niin isoja panoksia, en luultavasti näkisi vaivaa. Kokemus on kuitenkin hyvä lisä portfoliooni. Puhumattakaan näyttelyn parhaimmalle annettavasta rahasummasta. Kyseessä ei ole mikään elämää mullistava summa, mutta tarpeeksi edistämään unelmaani Helsinkiin muutosta.

Pohdin siis kuumeisesti, mikä herättäisi minussa maalauksia inspiroivan joulumielen. Paras tapa, mikä tuli mieleen, oli tehdä jotain, mikä saa minut hyvälle tuulelle. Voi olla, ettei vapaa-ajan viettäminen juuri nyt ole paras idea. Elisan vieminen treffeille saa minut kuitenkin aina rentoutumaan, ja se on juuri sitä, mitä uskon tarvitsevani tällä hetkellä.

Minulla ei ollut aikaa miettiä mitään sen suurempaa, joten tyydyin viemään hänet kahville paikalliseen kahvilaan. Treffeissä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta Elisa näyttää nauttivan. Puhumme niitä näitä, ja nautimme kahdenkeskisestä ajasta. Nykyään emme oikein vietä aikaa kahden. Koulussa, oppituntien välissä, istumme kavereidemme kanssa koulun käytävillä. Joka kerta, kun käyn Elisan luona, tai hän tulee meille, meidän perheemme on kotona, emmekä saa olla yksin.

Istumme kahvilan nurkassa, pienen pöydän vastakkaisilla puolilla. Ikkunan ulkopuolella tupruttaa lunta, ja olen tyytyväinen ollessani lasin sisäpuolella lämmin kahvikuppi käsissäni.

Elisan selittäessä hymysuin tarinaa siitä, kuinka hänen pikkusiskonsa Nella luuli pystyvänsä leikkaamaan itse omat hiuksensa heidän vanhempiensa selän takana, minä katson häntä. Oikeasti katson, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän on aina ollut liigani yläpuolella. En ole varma, miksi hän tyytyi minuun, kun voisi saada paljon parempaa. Mutta minä en valita. Onhan minullakin hyvät puoleni. Elisa on myös niin tiukkatahtoinen, että, jos hän ei olisi tyytyväinen minuun, ei hän istuisi nyt edessäni.

Eikä hän myöskään olisi halunnut jatkaa seurustelua senkin jälkeen, kun hän torjui ensimmäisen kosintani.

Olen niin omissa ajatuksissani, että huomaan Elisan tuijottavan minua vasta, kun hän alkaa hymyillä.

”Mitä?” kysyn.

”Mitä sinä ajattelet?”

”En ihmeemmin mitään. Meitä.”

”Mitä meistä?”

Tilanteen huuman vuoksi meinaan töksäyttää kosintani keskellä tätä kahvilaa. En kuitenkaan usko sen palvelevan suunnittelemaani oikeaa kosintaa. Mitä enemmän sitä jankkaa, sitä enemmän tuo lausahdus menettää merkitystään.

Vilkaisen ympärillemme hapuillen jotakin sanottavaa. ”Sitä vaan, että me olemme varmaan nuorin pari, joka käy tässä kahvilassa.”

Elisa naurahtaa kommentilleni, vaikka se ei edes ollut niin hauska. Tähän aikaan aamupäivästä kaikki alle kuusikymmentävuotiaat ovat joko kehdossa, koulussa tai töissä, joten kahvilan asiakaskunta koostuu lähinnä eläkeläisistä.

Hihittelynsä lomassa, Elisa ottaa siemauksen kaakaostaan. Juuri kun hän nostaa mukin huulilleen, ja katson hänen luonnonkiharia hiuksiaan ja hieman punertavia poskiaan, saan idean.

”Pysähdy.” Kaivan puhelimeni taskustani.

Elisa jähmettyy sijoilleen. ”Mitä sinä teet?”

”Odota hetki…” Avaan kameran puhelimestani ja otan Elisasta kuvan.

”Mitä?” Elisa kysyy ihmeissään. Hän pyyhkii suupieliään, varmasti luullen naamassaan olevan kermavaahtoa.

Katson kuvaa. Se tärähti hieman, mutta se ei haittaa, kunhan saan siitä itse selvää. Elisa ottaa siinä siemausta kaakaostaan, kirkkaan siniset silmät katsoen suoraan kameraan, pieni, hämmästynyt hymy huulillaan. Yhtäkkiä tiedän tarkkaan, mitä haluan maalata taidenäyttelyyn.

Elisan kulmat nousevat aavistuksen hänen odottaessa selitystä.

Näytän ottamani kuvan hänelle. ”Saanko maalata tämän?”

”Mitä?” hän naurahtaa. ”Miksi sinä minut haluat maalata?”

”En mistään erityisestä syystä.” En viitsi kertoa oikeaa syytä, sillä Elisa ei välttämättä antaisi minun laittaa hänen kuvaansa näytille. Mutta tiedän hänen ihastuvan siihen. ”Haluaisin vain kokeilla maalata mallista.”

”Okei”, hän naurahtaa. ”Kunhan et laita minua istumaan tuoliin moneksi tunniksi putkeen.”

Otan hymyilleen Elisan käden käteeni, tyytyväisenä siitä, että saan vihdoinkin näyttelyyn maalauksen, josta tulen olemaan ylpeä.

Neljäs luku

Saatuani idean Elisasta ottamastani kuvasta, päätän maalata kaikki näyttelyyn viemäni maalaukset valokuvamalleista. En ole paras valokuvaaja, mutta kuvan laadulla ei ole väliä. Tiedän, että saan tehtyä maalauksista hyvät, kunhan vaan saan ottamistani kuvista selvää. Yleensä maalaan kaikki teokseni omasta päästäni, enkä ole oikeastaan koskaan käyttänyt mallia. Päätän kuitenkin käyttää samaa ideaa kaikissa näyttelytöissäni, jotta niistä muodostuisi yhtenäinen sarja.

Otan seuraavan kuvan isästäni ja kahdesta nuoremmasta siskostani. He ovat keräytyneet ruokapöydän ääreen kirjoittamaan joulukortteja. Se on heidän jouluperinteensä. Isä kirjoittaa osoitteet, ja Henriikka ja Henrietta kirjoittavat tervehdykset.

Otettuani kuvan linnoittaudun takaisin omaan huoneeseeni hahmottelemaan juuri ottamaani kuvaa canvakselle. Normaalisti en hahmottele maalauksiani lyijykynällä, mutta mallista maalatessa ajattelin sen olevan hyvä idea. Elisasta ottamani kuvan olen jo hahmotellut, mutta en ole uskaltanut ruveta maalaamaan sitä. Pelkään, ettei siitä tule yhtä hyvää, kuin haluaisin siitä tulevan. Tiedän, että lopulta minun pitää uskaltaa maalata se, mutta jätän sen luultavasti viimeiseksi.

Samalla kun hahmottelen siskojani ja isääni, mietin Elisan perhettä. Minun pitää vielä keksiä jokin tapa, jolla pääsisin heidän suosioonsa. Elisa on perheensä esikoinen, joten hänen vanhempansa ovat aika suojelevaisia häntä kohtaan. Arvostan kyllä sitä, että he välittävät Elisasta niin paljon. Mutta en ole antanut heille syytä olla pitämättä minusta. Olen aina ollut hyvin kunnioittava Elisaa kohtaan, enkä ole koskaan edes vihjaillut, ettenkö olisi tosissani meidän kahden suhteesta. Hyvänen aika, minähän kosin Elisaa! Eikö se kerro ihan tarpeeksi siitä, että hän merkitsee minulle hyvin paljon.

Näen turhautumiseni tummenevassa lyijykynän jäljessä, kun painan kynää vähän liian kovaa canvaaseen. Nostan kynän ylös kankaasta, ja hengitän syvään.

Olimme puoli vuotta sitten kesälomalla. Elisan vanhemmat olivat Nellan kanssa kesälomamatkalla Turussa, joten minä ja Elisa saimme olla heidän talossaan yksin. Makoilimme illalla sohvalla, ja katsoimme elokuvaa. Olin antanut Elisan valita, koska halusin hänen nauttivan illasta. Päädyimme siis katsomaan Unelmien Manhattanin.

Elokuvan päätyttyä Elisa halusi mennä nukkumaan. Hän nojasi eteenpäin noustakseen sohvalta, mutta minä tartuin hänen kädestään. Ja kosin häntä. Liian monta sekuntia kestävää hiljaisuutta seurasi kieltävä vastaus, ja selitys siitä, miksi hän ei voinut suostua.

En tiedä tuoko kuusi kuukautta tarpeeksi perspektiiviä asioihin, mutta nyt näen tilanteen ulkopuolisen silmin. Kosinta ei tullut hetken mielijohteesta, mutta en minä sitä liiemmin suunnitellutkaan. En kysynyt Elisan vanhempien hyväksyntää, en hankkinut sormusta. En saanut aikaiseksi ostettua edes paria ruusua tilaisuuden vuoksi.

Ei ihmekään, ettei Elisa ottanut minua silloin tosissaan. Eikä ihmekään, ettei hänen vanhempansa vieläkään luota minuun.

Eniten minua ärsyttää se, että Elisan vanhemmilla saattaa olla syitä olla pitämättä minusta. Olen aina ollut kypsä iäisekseni, enkä useinkaan pyydä lupaa omille suunnitelmilleni. Elisa on lintsannut koulusta jo useampaan minun takiani, ja myöhästynyt kotiintuloajastaan minun takiani. En ole laittanut kovinkaan paljoa panosta sen eteen, että saisin Elisan vanhemmat luottamaan minuun. Nyt mietin kuitenkin naimisiin menoa ja vieraaseen kaupunkiin muuttamista tytön kanssa, jonka vanhemmat eivät tiedä suunnitelmistani mitään.

Olisin voinut hoitaa edellisen kosintani tuhat kertaa paremmin. Mutta ehkä pystyn vielä vaikuttamaan nykyisten tapahtumien suuntaan.

Viides luku

Suoristan paitani kauluksen, ennen kun soitan ovikelloa. Hermostunut ele, jolla en usko olevan mitään oikeaa merkitystä, mutta teen sen silti. Elisa sanoi menevänsä kaverinsa luo tänä iltana, mikä sattuu sopimaan minulle täydellisesti. Hän on paljon kotona, tai minun kanssani, joten sellaisen hetken löytäminen, jolloin Elisa ei ole kuulemassa meinasi olla vähän turhan hankala löytää.

Ehdin vasta miettiä pitäisikö minun tulla toisiin ajatuksiin, kun Elisan isä avaa oven.

”Harri.” Hämmästys on ilmeisenä hänen kasvoillaan. ”Elisa ei ole kotona tällä hetkellä.”

”Tiedän.” Ääneni on vankka, mutta jännityksestä tärisevät käteni koittavat hakea jotain tekemistä, ja päätyvät asettamaan takinliepeitäni paremmin paikalleen.

”No. Tulepa sisälle.”

Elisan läsnä ollessa me kolme pidämme henkilökohtaiset mielipiteemme piilossa, mutta nyt täällä ei ole ketään huolehtimassa siitä, ettei Elisan isä anna jännitteiden kuulua äänessään.

Seuraan Elisan isää keittiöön, missä Elisan äiti puuhailee. Valmistaa luultavasti illallista.

”Harri”, hän huudahtaa heti nähdessään minut. ”Mitä sinä täällä teet?”

”Tulin puhumaan sinulle ja Jussille.”

”No sepä mukavaa.” Tällä kertaa hän kuulostaa siltä, että voisi jopa tarkoittaa sanojaan. ”Istukaa vaan olohuoneeseen. Laitan tämän paistin uuniin, ja tulen sitten sinne.”

Onneksi paistin laittaminen uuniin ei ole kovin pitkä aktiviteetti, koska me istumme Jussin kanssa ruokapöydän viereen ja olemme hiljaa, kunnes Elisan äiti liittyy seuraan.

Ensin odotan jonkun muun aloittavan keskustelun, mutta sitten huomaan heidän odottavan minua. Joten aloitan sanomaan sen, mitä tulinkin tänne sanomaan.

”Eli asia on niin, että huomasin olevani epäkunnioittava teitä kohtaan, silloin kun kosin Elisaa ensimmäisen kerran. Minun olisi pitänyt pyytää teiltä siunausta, ennen kuin tein mitään. Mutta en suoraan sanottuna osannut ajatella koko asiaa. Nyt tulinkin kertomaan, että minä olen tosissani Elisan kanssa. Tiedän, että aloittelevana taiteilijana en voi tarjota hänelle paljon, mutta voin antaa hänelle tarpeeksi. Minulla on suunnitelmia…” Yhtäkkiä älyän, etteivät Elisan vanhemmat tiedä suunnitelmistamme mitään. Selvitän kurkkuani köhäisemällä. ”Tosiaan, en tiedä, mitä olette Elisan kanssa puhuneet, mutta me olemme suunnitelleet muuttoa Helsinkiin. Keväällä, kun valmistumme lukiosta, Elisa hakee sinne lääketieteelliseen opiskelemaan, ja minä aion tehdä kaikkeni, että menestyisin omalla alallani.”

Elisan vanhemmat vilkaisevat toisiaan, ja minä tunnen heidän lipeävän otteestani.

”Syy, miksi tulin tänne tänään”, jatkan pian. Haluan saada kaiken sanottavani sanottua ennen, kun annan heille tilaisuuden ampua unelmani alas. ”Aion kosia Elisaa uudestaan. Tällä kertaa minulla on sormuskin, ja suunnitelma. Ainut asia, joka minulta puuttuu, on teidän tukenne. Joten luuletteko, että voisitte antaa minulle luvan kosia Elisaa?”

Elisan vanhemmat vilkaisevat taas toisiaan. Heistä kahdesta Elisan äiti on aina ollut suorasukaisempi, joten en ylläty, kun hän avaa suunsa ensin.

”Kuule Harri. Minä aion nyt olla täysin rehellinen kanssasi. Se koko taiteilija juttu huolestuttaa minua. En tiedä ketään, ketä olisi pystynyt elättämään itsensä maalaamalla. Jollei nyt lasketa Picassoa ja Van Goghia.”

Elisan äiti katsoo minua tiukalla katseellaan, jossa on myös hiven vähättelyä. Alan menettää kaiken uskoni omaan viehätysvoimaani. Minulla ei ole mitään keinoa saada heitä puolelleni. Jollen luovu maalaamisesta, ja sitä en voi tehdä.

”Mutta”, Elisan äiti jatkaa. ”Se ei kuitenkaan ole suurin ongelma.” Voi ei. ”Harri, me olemme Jussin kanssa seuranneet teidän kahden seurustelua sen pari vuotta. Elisa rakastaa sinua, mutta…” hän hiljenee hetkeksi, ja jatkaessaan lauseen loppuun sanat tulevat ulos haperrellen, ”en ole oikein saanut samaa kuvaa sinusta.”

Elisan äidin sanat yllättävät minut. Itse en ymmärrä miten he ovat voineet olla näkemättä tunteeni heidän tytärtään kohtaan. Käyn heidän luonaan melkein joka toinen viikonloppu. He molemmat katsovat sivusta, kun minä ja Elisa katsomme televisiota, tai leivomme, tai pelaamme palapelejä. Eivätkä he muka näe kuinka loputtoman rakastunut minä olen?

Elisan isä hyppää mukaan keskusteluun. ”Jos olet tosissasi siunauksemme kanssa, sinun on pakko nähdä asia myös meidän näkökulmasta. Elisalla on aina ollut todella tarkat suunnitelmat omista opinnoistaan. Hän on aina panostanut kouluun ja kavereihinsa. Sen jälkeen kun te tapasitte, hän jättää oppitunteja välistä, tulee myöhässä kotiin. Sitten me kuulemme, että hänen koko elämänsuunnitelmansa on muuttunut, ja hän aikoo seurata jotakin taiteilijanpoikasta Helsinkiin. Vähemmästäkin vanhempana huolestuu.”

Yritän olla kommentoimatta nimikettä ”taiteilijanpoikanen”. Jostakin syystä ajattelen, että suuttuminen ihmisille, joita yrittää saada omalle puolelleen ei ole kauhean viisasta. En kuitenkaan voi estää itseäni olemaan turhautumasta. Minä ja Elisa yritetään vain elää meidän elämäämme, mutta se ei jostain syystä riitä. ”Mitä minä voin tehdä?”

Elisan äidin ilme sulaa ihan hivenen, mutta silti enemmän kuin olen koskaan nähnyt. ”Näytä jotenkin, ettei suunnitelmasi ole pelkästään sinua itseäsi varten, että sinä otat hänetkin jotenkin huomioon. Osoita, että arvostat häntä. Sitten voimme katsoa asiaa uudestaan.”

Kuudes luku

Minun on pakko myöntää, että epäilin itseäni. Varsinkin neljännen maalauksen aloitus jäi vähän liian lopputinkaan. Kaikista noista epäilyistä huolimatta, alkaa näyttää siltä, että saan kaikki teokset valmiiksi taidenäyttelyyn mennessä. En ole täysin tyytyväinen maalauksiini, mutta se voi johtua vain siitä, että olen tuijotellut niitä liikaa. Kaikki, jotka olen päästänyt huoneeseeni, on kehunut niitä, joten kaipa ne ovat ihan hyviä.

Kolme valmista työtä ovat työpöydälläni ja työtuolillani. Ne ovat jo kuivat, mutta pidän ne esillä, jotta niiden pinta ei naarmuuntuisi. Panostin yksityiskohtiin isääni ja pikkusiskojani esittävän maalauksen kohdalla, ja nyt se näyttää niin elävältä, että ihmettelen sitä itsekin. Hyppäisin varmaan Loimijokeen, jos maalauksilleni kävisi tässä vaiheessa jotakin.

Joulukorttiprojektimaalauksen vieressä on maalaus olohuoneemme ikkunasta, jonka toisella puolella tupruttaa sakeasti lunta. En ajatellut sitä tarkemmin ottaessani tilanteesta valokuvaa. Vasta aloitettuani maalaamaan huomasin äitini näkyvän kuvan alakulmassa. Hän istui nojatuolissa lukemassa kirjaa, ja vain hänen kasvojensa profiili on näkyvissä nojatuolin selkänojan takaa.

Päädyin maalaamaan myös jouluisen näyteikkunan uudestaan. Kävellessäni eräänä päivänä koulusta kotiin huomasin paikallisen lelukaupan eteen kerääntyneen suhteellisen ison joukon ihmisiä. Ei varmaan kymmentä enempää, mutta tässä kaupungissa se on jo melkoinen ruuhka. Lelukaupan ikkunaan oli ilmestynyt jouluaiheinen asetelma. Pienet lapset ihmettelivät lasin takan näkyviä leluja ja koristeita. Jotkut heistä oli painanut kämmenensä ja nenänsä aivan ikkunaan kiinni, kuin näkisivät siten paremmin. Ikuistin hetken kännykkääni, ja kävelin kotiin astetta kepeämmin askelin.

En ole ennen joutunut miettimään, mitä joulu minulle merkitsee, mutta nyt sain huomata sen olevan hyvin paljon riippuvainen muista ihmisistä. Etupäässä läheisistä ihmisistä, kuten perheestäni ja Elisasta, mutta myös muista. Kyläläisistä. Yhteisöstä.

Työstän tällä hetkellä Elisan maalausta. Ja työstämisellä tarkoitan siis sitä, että seison canvaksen edessä, sivellin kädessäni, uskaltamatta koskea sillä maalausta. Öljymaaleissa on se hyvä puoli, että virheet on melko helppo korjata. Helpompi kuin esimerkiksi vesiväreillä. Pelkään kuitenkin pilaavani Elisan täydelliset kasvot, jos työstän sitä liikaa.

”Vau, onpa hieno”, äiti kehuu maalaustani heti astuessaan huoneeseeni. ”Tosi hyvät värit.”

”Olisit sanonut tuon aikaisemmin”, vastaan tarkastellen maalaustani.

”Miksi?”

”Olisin tehnyt siitä paremman.”

Äitini naurahtaa. Hän kävelee pöytäni luo silmäillen koko kokoelmaa yhdessä. ”Siitä näyttelystä tulee tosi hyvä.” Hänen kätensä käy lähellä isäni ja pikkusiskojeni maalausta, mutta hän ei koske sitä. Äiti, jos joku, tietää kyllä, ettei toisen keskeneräiseen taiteeseen mennä koskemaan.

”Sinä et taida olla valmis?”

Katseeni siirtyy äidin kädestä hänen kasvoihinsa, ja huomaan hänen katselevan minua. Äitini on aina ollut hyvin teräväsilmäinen, ja läheinen minun kanssani. Hän huomaa pelottavan helposti, jos minä jännitän.

Kohautan kulmiani. ”En minä noista muista välitä.” Osoitan sudillani pikaisesti Elisan hymyileviä kasvoja päin. ”Tämä minua jännittää.”

”Tuo maalaus vai jokin muu?”

Äiti on, totta kai, oikeassa. Maalaustelineellä oleva maalaus jännittää minua omalla tavallaan. Toivon Elisan arvostavan elettäni yhtä paljon, kun luulen hänen arvostavan. Hän ei aina nauti huomion keskipisteenä olemisesta, joten häntä esittävän maalauksen ripustaminen seinälle voi myös olla virhe.

Kosinta on kuitenkin isompi asia. Ja, jos onnistun todistamaan itseni Elisan vanhemmille, siihen on enää neljä päivää aikaa.

Seitsemäs luku

Olen käynyt paikallisella taidetalolla useita kertoja. Pieni kaksikerroksinen talo vaikuttaa tuplasti isommalta vain joka vuosi, päivä ennen joulua, kun paikalliset taiteilijat esittelevät omia töitään. Itse taidenäyttely täyttää yläkerran kolme galleriahuonetta, kun taas alakerran aulassa järjestetään joulumyyjäiset. Nekin ovat omalta osaltaan jonkinlainen taidenäyttely, kun paikalliset tulevat myymään itseneulomiaan villasukkia ja itseleipomiaan pipareita.

Elisa tuli kanssani taidetalolle auttamaan minua asettelemaan töitäni näytille. Hänellä on päällään smaragdinvihreä mekko, joka sopii hänen hiuksiensa sävyyn. Minä ostin sen hänelle, kun olimme olleet kaksi vuotta yhdessä. Elisan hiukset on aseteltu elegantiksi lettikruunuksi hänen päälaelleen. Luultavasti hänen äitinsä laittamat.

Me nostelemme maalaukseni pakkauksista, joihin ne laitoin kuljetuksen ajaksi. Ripustamme ne yhdessä seinälle, niille varattuihin nauloihin. En kommentoi asiaa ääneen, mutta olen hyvin tyytyväinen minulle annettuun paikkaan. Maalaukseni ovat suoraan huoneen etuovea vastapäätä. Ensimmäiset maalaukset, jotka ihmiset näkevät astuessaan huoneeseen sisälle.

Elisa sattuu avaamaan sen pakkauksen, jossa hänen muotokuvansa on, ja minä jään mielenkiinnolla odottamaan hänen reaktiotaan.

”Harri”, Elisa sanoo heti raotettuaan pahvia auki. ”Sinä et tasan laita tätä kuvaa näytille.” Hänen sanojensa vastakohtana, hän nostaa canvaksen pakkauksesta, ja katsoo sitä.

”Älä viitsi, Elisa.” Otan maalauksen hänen käsistään, ja nostan sen seinälle. Otan askeleen taaksepäin, ja vedän Elisan lempeästi viereeni. ”Katso sitä. Se on suloinen.”

Elisa jähmettyy katsomaan kuvaa, kulmat kurtussa. Tunnen hänet tarpeeksi hyvin tietääkseni hänen olevan myöntymisen partaalla. Kiedon käteni hänen hartioidensa ympärille. ”Ole kiltti.” Yritän matkia anovaa koiranpentuilmettä parhaiden kykyjeni mukaan.

Elisa vilkaisee minua silmänsä kulmasta, ja pyöräyttää heti silmiään. ”Hyvä on”, hän myöntyy.

Painan hymyyn taipuneet huuleni hänen ohimolleen, ja annan hänelle suukon. ”Kiitos. Saat vielä nähdä. Tuo maalaus tulee saamaan parhaat arvostelut.”

Minun on pakko myöntää, näyttely sujuu paljon paremmin kuin olin osannut odottaa. Kiertelemme jonkin verran katsomassa muiden taiteilijoiden töitä. Suurin osa on paljon parempia kuin omani, mutta koitan olla ajattelematta asiaa. Paikalla on monta eläkeikää lähentyvää taiteilijaa, joiden töihin olen tutustunut jo lapsena. Olisi turhaa verrata omaa kädenjälkeni sellaisten sormien tuotokseen, jotka ovat aloittaneet vuosikymmeniä ennen omaa syntymääni.

Ison osan ajasta seison omien töideni lähistöllä, ja keskustelen ihmisten kanssa prosessistani ja inspiraationlähteistäni. Otan syvään henkeä, kuin valmistautuisin sukeltamiseen, kun kaksi taidekriitikkoa lähestyvät teoksiani. Heidän mielipiteillään on iso vaikutusvalta myöhemmin illasta, kun yksi kaikista illan teoksista valitaan voittajaksi.

Elisa on mahtava. Hän seisoo vierelläni koko illan, kuiskaillen rohkaisuja korvaani ja huolehtien siitä, etten reagoi ihmisten kehuihin liian vaatimattomasti. Hän vaikuttaa hyvin rennolta ja itsevarmalta, ja punastuu vain ihmisten huomioidessa yhtäläisyydet hänen ja maalaukseni välillä.

Äiti ja isä ovat myös paikalla, mutta iso osa heidän ajastaan menee Henriikan ja Henriettan paimentamiseen. Kaksoset juoksentelevat innoissaan huoneesta toiseen, ja kommentoivat muiden töitä niin ammattimaisella sanastolla, että alan luulla heidän nielaisseen sivistyssanakirjan.

Vanhemmista puheen ollen, myös Elisan vanhemmat tulevat paikalle. Rehellisesti sanottuna luulin heidän välttelevän näyttelyäni, ja mietin, kuinka vakuuttavasti Elisa on heitä suostutellut. He kiertävät ensin koko huoneen, katsellen kaikkien muiden töitä ensin, ja lähestyvät sitten vasta meitä kahta.

”Nyt sitä mennään”, kuiskaan Elisan korvaan.

”Älä viitsi, Harri. He eivät välttämättä ole sinun suurimpia ihailijoitasi, mutta edes he eivät voi väittää, etteivätkö sinun maalauksesi olisi mahtavia.”

En minä sitä pelkää. ”Kiitos.” Katseeni kohtaa Elisan äidin kanssa. ”Oli mukava tuntea. Sano äidille, että myy moottoripyöräni ja laittaa rahat hyväntekeväisyyteen.”

Elisa tönäisee minua, mutta naurahtaa tasottomalle huumorilleni.

Elisan äidin katse naulautuu taakseni, eikä minun tarvitse veikata, mitä maalausta hän katsoo. Elisan isä tervehtii meitä, ja vihdoin hänen äitinsäkin repii katseensa irti maalauksesta, ja kääntyy hymyilemään tyttärelleen.

”Eikö ole hienoja?” Elisa kysyy innoissaan. Hän astuu pois tieltä, jotta hänen vanhempansa näkevät maalaukseni paremmin.

Minä hiljenen, ja seuraan vierestä, kun Elisa esittelee työni vanhemmilleen käyttäen samoja sanoja, kuin mitä minä olen käyttänyt koko illan. Seuraan heidän ilmeitään, ja yritän kaivella jotakin, mikä kertoisi minulle, mitä mieltä he ovat. Kummankin ilmeet ovat kuitenkin kohteliaan tyhjät, enkä saa niistä oikein mitään irti.

Lopulta Elisan isä avaa suunsa. ”Oletko ehtinyt käydä alakerran myyjäisissä?” hän kysyy Elisalta.

”En vielä.”

”Tule. Sieltä saa kuulemma todella hyvää kaakaota.”

Elisa varmasti aavistaa kyseessä olevan salakieltä jollekin muulle, koska hän hymyilee minulle rohkaisevasti ennen, kun lähtee isänsä perässä alakertaan. Elisa tuntuu vievän huoneen lämmön mukanaan, kun jään hänen äitinsä kanssa kahden.

”Maalasitko tämän ulkomuistista?”

Elisan äiti on palannut tarkastelemaan tytärtään esittävää maalausta. Vatsanpohjaani leviää epämukava tunne, kun aavistan joutuvani jonkinlaiseen keskustellun, minkä lopputulosta en välttämättä halua kuulla.

”Valokuvasta”, vastaan hämmentyneenä. ”Olimme Elisan kanssa kahvilla. Tuo kuva inspiroi koko sarjan.”

”Mikä oli teidän tehtävänanto? Joulumieli?” Elisan äiti vilkaisee minua, aidosti kiinnostuneen näköisenä.

Minä nyökkään. ”Mitkä asiat muistuttavat meitä joulun ideasta.”

”Ja sinä maalasit kuvan minun tyttärestäni.”

Lausahdus ei kuulosta niinkään kysymykseltä, vaan ennemmin syytökseltä, ja alan miettiä onko hän minulle vihainen. En keksi mitään sanottavaa, joten nyökkään taas.

”Lämpö”, Elisan äiti lukee teoksen nimen sen alapuolella olevasta kyltistä.

”Siltä minusta tuntuu.”

Elisan äiti katsoo minua pitkän aikaa samalla, kun minä yritän vältellä hänen katsettaan, ja keskityn maalaukseeni. Maalatun Elisan silmät ovat melkein yhtä kirkkaat, ja melkein yhtä lämpimät kuin aidon Elisan silmät, ja ne onnistuvat rauhoittamaan minua tyttöystäväni ollessa isänsä kanssa juomassa kaakaota.

”Kuule, Harri”, Elisan äiti aloittaa, ja minä valmistaudun kuulemaan lopullisen tuomioni. ”Me saimme Jussin kanssa kuulla melko painostavan puolustuspuheen tänään. Elisa osaa olla välillä aika vakuuttava, kun haluaa jotain. Ja hän selkeästi välittää sinusta. Ehkä jopa enemmän, kuin olin luullut.” Elisan äiti huokaisee syvään. ”Etkä sinäkään näytä olevan täysin välinpitämätön.”

Ulkona kontekstista tuo lausahdus kuulostaisi todella kylmältä. Minä tiedän kuitenkin, että tuo on ehkä lämpimin asia, mitä kumpikaan Elisan vanhemmista on minulle koskaan sanonut.

Elisan äiti kääntyy vastaamaan katseeseeni. Pian hänen olkansa rentoutuu, ja hänen suupielensä kääntyvät pikaiseen hymyyn.

Älyän tämän olevan se hetki, kun minun pitää lyödä kaupat lopullisesti lukkoon. ”Tiedän, etten osaa aina olla niin… selkeä, omista ajatuksistani. Tunteiden ilmaisu sanoin on välillä vähän vaikeaa. Mutta minä oikeasti välitän Elisasta.”

”Tiedän”, hän keskeyttää minut. ”Tiedän. Ihmiset ilmaisevat itseään eri tavoin, enkä minä ole kukaan sanomaan kenen tapa on oikea. Minä saatoin ehkä pitää teidän kahden ikää liian suurena argumenttina teidän suhdettanne vastaan. Minä tapasin Jussin…” hän vilkaisee minua. ”No, ei se ole tärkeää.”

Vaivumme pieneen hiljaisuuteen, jonka aikana kasvoilleni leviää leveä hymy. ”Tarkoittaako tämä sitä, mitä luulen sen tarkoittavan?”

Elisan äidin pyöräyttäessä silmiään lempeä hymy kasvoillaan hän näyttää niin paljon tyttäreltään, että minun ajatukseni lentävät heti taidetalon alakertaan, jossa tuleva kihlattuni nauttii lämpimästä kupillisesta kaakaota.

”Tervetuloa perheeseen.”

Kahdeksas luku

Elisan kirkkaan siniset silmät ovat yksi lempiväreistäni. Varsinkin silloin kun ne pilkistävät hänen punaisten hiustensa takaa, hänen nenänsä kaivautuessa keskelle ruusukimppua. Kun Elisa avasi minulle oven, hän näytteli yllättynyttä antaessani hänelle kahdeksan punaisen ruusun kimpun. Aivan kuin se ei olisi ollut joka vuotinen perinteemme siitä lähtien, kun aloimme seurustelemaan. Ja joka vuosi hänen huulensa kaartuvat hymyyn, kun hän kumartuu haistamaan noita kukkia.

Sisällä joulupäivä vaikuttaa olevan täydessä vauhdissa uudelleenlämmitetyn jouluruuan tuoksun kantautuessa keittiöstä. Olohuoneessa soivat joululaulut kuuluvat eteiseen saakka, mihin pysähdyn riisumaan takkiani ja kenkiäni.

Elisan katse lipuu maahan laskemaani lahjapakettiin, kuin hän yrittäisi arvata, mitä se pitää sisällään. Astun heti paketin etten, ja ohjaan Elisan keskittymään paketin sijasta minuun.

”Ei”, sanon naurahtaen, mutta jämäkästi. Sormeni nostaa Elisan leuan ylös, ja hän katsoo minua.

”Se on isompi, kuin minun”, hän sanoo, ääni vinkuen.

Paketin sisällä on iso puinen langan kerijälaite, jonka Elisa on halunnut jo kauan. Halusin ostaa hänelle lahjan, josta hän olisi aidosti innoissaan. Ihan siltä varalta, että taskussani oleva pienempi lahja saa saman vastaanoton kuin viime kerralla.

Kävelemme Elisan vanhempien makuuhuoneen ohi, ja seinällä, heidän sänkynsä yläpuolella on ripustettuna satakaksikymmentä senttiä kertaa satakaksikymmentä senttiä iso canvastaulu, jonka keskipisteenä on heidän oma tyttärensä.

Pari päivää sitten väittäessäni Elisalle, että hänen taulunsa tulisi voittamaan taidenäyttelyssä jaetun pääpalkinnon, totta kai bluffasin. Täydelliseksi yllätyksekseni, ja onnekseni, voitin, ja tuo maalaus oli yleisön suosikki. Halusin antaa maalauksen Elisalle lahjaksi, mutta hän kieltäytyi. Hän oli kuulemma otettu, mutta ei halunnut yli neliömetrin kokoista kuvaa itsestään huoneensa seinälle. Kompromissi oli siis, että hänen vanhempansa saivat taulun minulta joululahjaksi.

”Huomenta, Harri. Hyvää joulua”, Elisan isä tervehtii minua ilmestyessään nurkan takaa. Käsissään hän kantaa kirjaa, ja oletan hänen saaneen sen joululahjaksi.

”Hyvää joulua.” En saa avattua sen syvällisempää keskustelua, kun Elisan isä jatkaa matkaa olohuoneeseen, ajatukset takaisin tuon kirjan sivuilla.

Keittiössä Elisan äiti lämmittää eilisiä jouluruokia tarjoiltavaksi lounaalla. Elisa kävelee hänen ohitseen hakeakseen maljakon antamilleni ruusuille.

”Hyvää joulua Harri.” Elisan äiti vilkaisee kerran minua, ja uudestaan käsissäni olevaa pakettia. ”Onko tuo minulle?” hän kysyy virnuillen.

Elisa kääntyy katsomaan äitiään, kasvoillaan hämmentynyt ilme, ennen kun kävelee lavuaarin luo täyttämään valitsemansa maljakon vedellä.

Minä hymyilen. ”Eikö palkittu öljymaalaus riitä?”

Elisan äiti naurahtaa vastaukseksi, ja jatkaa joulukinkun viipalointia.

Seuraan Elisaa olohuoneeseen. Matkalla sinne, hän pysähtyy hetkeksi, ja kääntyy kuiskaamaan: ”Miksi he ovat niin mukavia sinulle?”

”Miten niin?” minä virnuilen. ”He ovat aina mukavia.” Astun Elisan ohi, ja jatkan matkaa olohuoneeseen.

”Harri…”

Syömme lounaan mukavissa tunnelmissa. Jossakin kohtaa aterian alkupuolella kysyn Nellalta hänen saamistaan joululahjoista, ja saankin keskittyä loppu ruokailun ajan kuunteluun, kun hän innostuu käymään läpi jokaisen uuden lelunsa. Ilmeisesti joulupukki toteutti hänen suurimman toiveensa, ja hän on leikkinyt koko aamun uudella leikkikeittiöllään.

Elisan äiti ja isä vilkuilevat minua vähän väliä. He näyttävät olevan innoissaan, koska tietävät, mitä kohta tapahtuu. Tai sitten joulu saa heidät normaalia rennommalle tuulelle. Meidän kolmen väliset katseet eivät tietenkään jää Elisalta huomaamatta. Hän tönäisee minua pöydän alla, ja kun käännyn katsomaan, hän nostaa kulmiaan kuin kysyäkseen ”mitä te teette?” Vastaan pienellä olan kohautuksella, ja jatkan syömistä.

Elisan lusikka kilisee posliinilautasta vasten hänen kaapiessaan viimeisetkin rippeet jälkiruuaksi syömästään kääretortun palasesta. Oltuaan tyytyväinen, hän laskee lautasen alas, ja nojaa taakse tuolissaan.

”Jännittääkö?” hän kysyy minulta, ja veri valahtaa päästäni hetkeksi alas.

Onko hän saanut selville suunnitelmani? Kuuliko hän vanhempiensa puhuvan siitä? Tai oliko meidän kolmen välinen ystävällisyys liian selvää?

”Mikä?”

”Meidän lahjat”, hän vastaa rennosti. ”Minusta tuntuu, ettei minun lahjani ole niin hyvä, joten älä odota liikoja. Mutta ylitän itseni sitten taas ensi vuonna.”

Naurahdan hermostuneesti. ”Älä huoli. Voi olla ettet sinäkään pidä minun lahjastani.”

Elisa nousee hakemaan kuusen alta oman lahjansa minulle. Hän ei palaakaan ruokapöydän ääreen, vaan menee istumaan sohvalle, ja viittoo minua tulemaan viereensä. Menen istumaan hänen viereensä, ja syliini päätyy heti iso pehmeä lahjapaketti.

Aloitan tunnustelemalla lahjaa, mutta Elisa vaikuttaa niin malttamattomalta, että päädyn repimään paperin auki. Paketin sisältä löytyy värikäs villapaita. Ravistan sen auki, ja katson sitä tarkemmin. Villapaita on tummansininen, mutta sen etupuolella on kuva, jota en meinaa ensin tunnistaa. Sitten älyän, että kuvan on tarkoitus esittää minua.

Katson Elisaa ”oletko tosissasi”-ilmeellä, ja hän alkaa hihittää.

”Ajattelin niiden kahvilatreffien jälkeen, että jos sinä kerran maalaat minusta kuvan, minunkin pitäisi tehdä sama sinulle. En vaan osaa maalata, joten toteutin sen itselleni sopivalla tavalla.”

Meinaan kommentoida paitaa, ja sanoa, etten tiedä missä tilanteessa Elisa odottaa minun pitävän sitä, mutta päätän purra kieltäni. Sen sijaan kumarrun suukottamaan häntä poskelle. ”Kiitos.”

Käyn hakemassa Elisalle tuomani lahjan kuusen alta, ja palaan sohvalle. En kauheasti ylläty hänen innostuneesta reaktiostaan. Hänen silmänsä säihkyy hänen tutkiessaan uutta vekotintaan. Kun hän saa innostuksensa laskemaan tarpeeksi, hän laskee lahjan sivuun, ja hyökkää halaamaan minua.

”Sinun huoneessasi on lahjalle vielä jatkoa.” Ääneni värisee sanoessani nuo sanat. Pelkään valheeni olevan selkeä, mutta onneksi Elisa on liian innoissaan kuunnellakseen minua tarkkaan.

Hän katsoo minua sekunnin ihmeissään, ja singahtaa sitten heti huonettaan kohti.

Hänen lähdettyään huoneesta, minä pongahdan ylös toteuttamaan suunnitelmani toista vaihetta.

Vastoin parempaa käsitystäni, minusta kuoriutuikin melkoinen romantikko suunnitellessani tätä kosintaa. Niin kauan, kun olen käynyt Elisan luona joulupäivänä, heidän olohuoneensa ovensuussa on roikkunut mistelinoksakoriste. Kun Elisan äiti kertoi, että Elisa on aina unelmoinut kosinnasta mistelinoksan alla, suunnitelma periaatteessa loi itse itsensä.

Joten, kun Elisa palaa tyhjästä huoneestaan hämmentynyt ilme kasvoillaan, minä olen napannut Jussin kädestä minun takin taskustani löytyneen sormusrasian, ja siirtynyt tuon mistelinoksan alle, jossa odotan toisen polveni varassa.

Elisan vanhemmat istuvat vielä ruokapöydän ääressä. Jopa Nella on jättänyt värityskirjansa rauhaan, ja seuraa tapahtumia hiljaa.

”Harri…” Elisa henkäisee astuessaan eteeni.

Minä katson ylös häntä kohti, ja unohdan totaalisesti, mitä minun piti sanoa. Pelatakseni aikaa minä kuiskaan: ”Rakastan sinua.”

”Ja minä sinua”, Elisa vastaa automaattisesti.

Kaikki taiteen muodot, joita olen elämäni aikana harrastanut, ovat olleet visuaalisia. Äitini tutustutti minut ihan pienenä saven valantaan ja keramiikkaan, ja myöhemmin rakastuin maaleihin. Sanat eivät ole olleet minun vahvuuteni missään vaiheessa, ja se hankaloittaa elämääni nyt. Kotona suunnittelemani puhe katoaa täysin päästäni. Selvä, sitten improvisoidaan.

”Elisa. Olin tosissani kesällä, kun kysyin tätä ensimmäisen kerran. Vaikka se ei siltä varmaan vaikuttanutkaan. Toivottavasti tällä kertaa onnistuin vähän paremmin.” Vilkaisen yllämme olevaa mistelinoksaa, ja Elisa naurahtaa.

Avaan sormusrasian. ”Mennäänkö naimisiin?”

Elisa ottaa askeleen lähemmäs, ja ottaa kasvoni käsiinsä. Ennen kun hän sanoo mitään, hän vilkaisee vanhempiaan. Odotan hänen kysyvän heiltä lupaa, mutta Elisa kääntyykin takaisin katsomaan minua, kohauttaa olkapäitään. ”Totta kai”, hän sanoo, aivan kuin se olisi päivänselvyys.

Pyöräytän silmiäni, mikä saa Elisan kikattamaan. Minä nousen ylös, ja suoraan hänen halaukseensa. Puristan häntä tiukkaan, kun hän kuiskaa korvaani: ”Minä luulin, että olit ostanut vyyhdinpuut tuon kerijälaitteen kaveriksi.”

Kiroan ajattelemattomuuttani, mutta olen liian onnellinen antaakseni en häiritä minua sen enempää. ”Sinun kasvosi ansaitsivat minulle juuri tuhannen euron palkintorahan. Ostan sinulle tuolla rahalla mitä vaan haluat.”