Stays in Ocean City
Esittely:
“Viimeinen aamu Ocean Cityssä, ja halusin tulla kokemaan tyhjän rannan vielä viimeisen kerran.”
Se mikä tapahtuu Ocean Cityssä, jää Ocean Cityyn. Tai siltä se ainakin vaikuttaa, kun ainut kolmen kuukauden aikana luotu yhteys katkeaa. Mitä jää jäljelle, jos ainoa konkreettinen muistutus tärkeästä ihmisestä livahtaa sormista?
Kirjoitusprosessista:
Kirjoitin Stays in Ocean Cityn luovan kirjoittamisen ryhmässä. Meille annettiin tehtävänannoksi miettiä jokin meille tärkeä paikka ja yhdistää siihen jonkin tärkeän asian menetys. Näin heti mielessäni Ocean Cityn rannan, mikä on jäänyt minulle mieleen siellä vietetyn kesän jälkeen. Tarinan Maddie ja sormus ovat oikeasti olemassa, vaikka muuten tarina onkin kuvitteellinen.
Tarina:
Kyllä se vähän hulluutta vaatii, että herää näin aikaisin aamusta. Auringon ensi säteet valaisevat vasta taivaanrantaa, värjäten sen punan ja kullan eri sävyihin. Merituulen liikuttavat aallot lyövät rantaan sellaisella voimalla, että se humisee melkein korvissani.
En kuitenkaan kadu sitä, että kaivauduin lämpimästä sängystä neljältä aamulla. Viimeinen aamu Ocean Cityssä, ja halusin tulla kokemaan tyhjän rannan vielä viimeisen kerran.
Vedän syvään henkeä.
Tämä oli vain yksi kesä, mutta olen silti onnistunut luomaan yhteyksiä, joiden toivon säilyvän elämässäni kauan. Pyöritän sormessani olevaa sormusta. Maddie osti sen minulle vasta eilen, merkiksi ikuisesta yhteydestämme, mutta se sopii minulle tavalla, joka saa minut ajattelemaan kuin olisimme tunteneet Maddien kanssa aina.
Päätän mennä kahlaamaan rantaveteen, koska suomalainen luontoni ei kavahda meren jäistä lämpötilaa. Toivon sen ankkuroivan minut ympäristööni, todellisuuteen. Minä lennän Suomeen tänään, enkä tiedä milloin näen Maddien taas uudestaan. Vai näenkö koskaan.
Jätän kenkäni ja pienen kassini hiekaan, ja lähden kohti aaltoja. Vesi ei tunnukaan varpaissani niin kylmältä kuin olin odottanut. Pari sataa metriä minusta oikealle, pari varhaisaamun surffaajaa luottavat johdatukseeni, ja lähtevät myös lautoineen veteen.
Lokki huutaa jossakin pääni yläpuolella, mutta olen kolmen lyhyen kuukauden aikana tottunut tuohon ääneen niin, ettei edes sen äkillisyys saa ravisteltua minua ajatuksistani ja murheistani pois. Suomi on noin kolmentoista tunnin ja 1500 euron päässä Ocean Citystä. Tänne palaaminen ei olisi helppoa. Tai opiskelijan budjetilla edes kovin mahdollista.
Hyvästelin Maddien eilen, ja nyt tuo sormus on ainut konkreettinen yhteyteni häneen. Sormus, jota hänen sormensa koskivat eilen, joka lepää minun ihoani vasten.
Tai lepäsi. Koska nyt sormeni on tyhjä.
Katson heti kauhuissani jalkoihin hakkaaviin aaltoihin, ja sydämeni putoaa sormuksen perässä.
Ei voi olla...
Syöksyn heti vaistomaisesti veteen, ja tiedostan vain hädin tuskin yrityksen olevan turha. Aallokko on näin rannassa matala, mutta voimakas. Kevyt sormus voi olla kulkeutunut pohja-aaltojen mukana jo kymmenien metrien päähän.
Järki jäi jälkeeni jonnekin rannalle, ja sukeltelen kuin mielipuoli tuon pienen rinkulan perässä. Mutta joka kerta sormeni harovat hiekkaa.
En tiedä kuinka kauan pelastusyritykseni kestää, mutta lopulta en enää tunnista mikä kasvoilla valuvasta kosteudesta on merivettä ja mikä on omia kyyneliäni. Vastoin sydämeni protestointia, päätän lopettaa kohtaloa vastaan rimpuiluni, kun aalloilta palaava kolmikko heittää puoleeni oudoksuvia katseita.
Olisi vaan pitänyt jäädä sänkyyn.
Laahustan takaisin asunnolleni. Merivesi tihkuu taakseni asvalttiin piirtäen maahan reitin, jota seuraamalla löytäisin takasin noiden aaltojen luo, joihin rakastuin nähdessäni ne ensi kerran kolme kuukautta sitten. Menetyksen tuoneen hulluuden keskellä alan nähdä tilanteen runollisuuden. Nuo aallot onnistuivat viemään sydämeni useammin kuin kerran.